Suhteeni mansikkaan on love-ja-hate linjaa. Syön niitä kyllä mielelläni, mutta niiden kitkeminen - ja etenkin poimiminen - on hieman punainen vaate. Tämä saattaa juontaa juuriaan meidän omaan mansikkatuotantoon 80-luvun taitteessa Suonenjoen mökillä. Ja sitten tietysti minun lyhyeeksi jääneeseen poimijanuraan ehkä n. '87, kun parhaan kaverini kanssa karattiin palkkarahat taskussa Cherry Bombzin konserttiin Huvikumpuun.
Tästä minun sadosta ei nyt kuitenkaan riittänyt ulkomaille vientiin. Suurin osa mansikoista Euroopassahan tulle juuri täältä Andalusiasta - ei siis Suonenjoelta, vaikka tämä saattaa olla joillekin yllätys.Sevillasta noin tunnin ajo lounaaseen ja siellä on mistä Beatles lauloi, että "stroberry fields forever..." -silminkantamattomat muovitetut pellot täynnä mansikkaa.
Nyt Covid'in aikaan ulkomaalaisista poimijoista on pula, samoin kuin Suomessa. Uutisissa täällä puhutaankin, että lamautettuja espanjalaisia pitäisi saada pelloille töitä tekemään, jotta sesonki ei menisi hukkaan.
Luulenpa, että paikallisiin työolosuhteisiin saattaisi joutua puuttumaan aika rajusti, mikä olisi kyllä vain positiivinen asia. Juuri viime viikolla työntekijoiden hyvinvoinnista, tai siis sen puutteesta, oli juttua El Pais'issa (paikallinen Hesari), löysin aiheesta myös jutun suomeksi.
No comments:
Post a Comment